Elämät sanoissa. Eletty ja kerrottu epäjatkuvuus Sarrauten, Durasin, Robbe-Grillet’n ja Perecin omaelämäkerrallisissa teksteissä

Mistä on kyse epäjatkuvassa, katkonaisessa tai fragmentaarisessa omaelämäkerrassa? Miksi myöhäismodernin omaelämäkerran keskiössä ovat epäjatkuvuutta ilmaisevat kuvat: silvotut urheilijat, repeytyneet seinäkudonnaiset, katkaistut nimet, uurteiden tuhoamat kasvot? Tällaisia kuvia ovat maalailleet Georges Perec, Alain Robbe-Grillet, Nathalie Sarraute ja Marguerite Duras omaelämäkerrallisissa teksteissään, joita Päivi Kosonen käsittelee tutkimuksessaan.

Onko epäjatkuvissa omaelämäkerroissa kyse mielen ja merkityksen kadottamisesta, Auschwitzin ja Hiroshiman jälkeisestä kuolemansairaudesta, joka on tarttunut toisen maailmansodan jälkeiseen omaelämäkertaan ja jonka myös on ilmaistava kauhua ja kuolemaa epäjatkuvalla, hiljaisuuden rei’ittämällä tekstillä? Vai onko omaelämäkertataide modernin myötä huonontunut kaaoksen ja hämäryyden läpäisemiksi nykyteksteiksi, joissa tuntuma ikivanhoihin itseyden taitoihin, itsen tuntemisen ja itsestä huolehtimisen tapoihin on lopullisesti menetetty? Tai ehkä epäjatkuvuus on sittenkin tulkittavissa positiivisemmin, jollain tapaa merkitseväksi struktuuriksi?

Päivi Kosonen johdattaa kiehtovassa kirjassaan lukijansa 1970–1980-lukujen ranskalaisen omaelämäkerran epäjatkuvuuden maisemaan, jossa lähtökohtana on elämänmerkityksen ja -tarinan repiminen. Tässä ”valkoisen kirjallisuuden” ympäristössä elämäntapahtumia, muistoja ja kokemuksia ei sidota yhteen kertomukseksi, vaan ne halutaan jättää irrallisiksi: paloiksi, siruiksi, fragmenteiksi.

product_id: 116, product_sales: 2, product_s_desc: